03/06/2026
Minulle tarjottiin jo toisen kerran ihan pienen ajan sisällä verkkosivujen tekoa uusiksi. Varmasti olisivat paljon selkeämmät ja hakukoneystävällisemmät, m***a tässä nyt ovat raatorehelliset syyt, miksi en usko, että mikään markkinointifirma tai verkkosivujen suunnittelija pystyy tekemään sivut. En ole henkilöhistorialtani mitään oletusten mukaisen juristin mukaista ja markkinointifirmat ja muut ihmiset yleensä toimivat näiden oletusten varassa, vaikka ne eivät pitäisi paikkansa. Sivut eivät näyttäisi minulta. Juristeja koskee tietty skeema, johon liitetään ominaisuuksia, joita minulla ole. Ennen kaikkea en ole osa juristeihin liitettyä kisällioppimisen perinnettä, joten en ole mallioppinut, kuinka jokin asiakirja tehdään tai asia hoidetaan. Joudun selvittämään sen ja pohtimaan sitä uusien asioiden kohdalla joka kerta erikseen. Lisäksi resurssini ovat varsin rajalliset moniin juristeihin verrattuna. Muuta henkilökuntaa ei myöskään ole. Tämä ei kuitenkaan tarkoita etten osaisi mitään. Vahvuuteni ovat vain eri.
Henkilönä olen pientilallis- ja teollisuustyöntekijäsuvuista Hämeestä ja Karjalasta. Isäni oli vielä evakko, nipin ja napin. Olen ainoa lapsi. Päiväkodin sijasta olin isoäidilläni hoidossa. Leikin siis ennen koulua lähinnä yksin pientilan pihapiirissä. Koulussa jouduin lopulta luokan kiusaajan silmätikuksi. Hänellä oli varsin räiskyvä ja äänekäs äiti, joten hän jäi ehkä kotona varjoon ja huomasi, että koulussa sai huomiota olemalla kiusaaja, joten hän suolsi vuosien ajan älyttömiä loukkauksia ja muut oppilaat sitten nauroivat kuorossa pelosta tai muusta määrittelemättömästä syystä. Hänellä oli tietenkin myös yllyttäjä ja sivustatuen tarjoaja, jolla oli omat syynsä. Kiusaajani äitiä juhlittiin juuri aivan mahtavana tyyppinä ja yllyttäjä on päätynyt kiertoteiden, joihin kuului ainakin teologi, jälkeen terapeutiksi. Tällä kaikella on merkitystä myöhemmin.
Valmistuttuani ylioppilaaksi en oikein tiennyt, mitä tehdä. Vanhempieni mielestä minun paikkani oli kauppaopistossa, ehkä koska yliopisto tuntui heille itselleen vieraalta ja oudolta paikalta. Jos halusin yliopistoon, äitini mielestä oikeustieteellinen oli toivottava vaihtoehto, koska se oli ehkä hänelle taas tutuinta. Hänen työpaikallaan oli juristeja. Minun käsitykseni mukaan juristit olivat kuitenkin selkärangattomia lieroja. Kävin kuitenkin Pykälän valmennuskurssin, m***a kirjojen lukeminen oli tuskaa, enkä muista, sainko niitä luettua edes kertaakaan. Seuraavana vuonna päätin hakea johonkin, joka kiinnosti, sanoi kuka mitä tahansa. Vaihtoehdot olivat uskontotiede ja historia. Valitsin uskontotieteen, koska vaikka en ole koskaan ollut uskonnollinen pientä rippikoulun jälkeistä vaihetta lukuun ottamatta, syyt ihmisten uskonnollisuuteen kiinnostivat ja uskonnon merkitys ihmisille ylipäätään. Valitsin siis humanistisen ja uskontotieteen.
Valmistumisen jälkeen hain pari vuotta turhaan töitä. Itkin autossa, kun kuulin, että pääsen haastatteluun vuokrafirmaan kaupan kassalle. Kelpaamattomuuden tunne oli ollut todella musertava. Ostin parina vuonna oikeustieteellisen pääsykoekirjat, m***a en saanut luettua niitä. Kolmantena vuonna jaksoin lukea ne pari kertaa läpi ja jäin pisteen päähän pääsykoerajasta. Seuraavana vuonna pääsin sisään. Luin kirjat läpi toisen kerran yksin samassa talossa, jossa olin ollut lapsena isoäidilläni hoidossa. Seurasin iltaisin ja öisin ikkunasta epäluuloisesti viereisellä rakenteilla olevalla asuntoalueella hämärässä ja pimeässä liikkuvia autoja. Univaje yms. johti siihen, että tärisin jotenkin sisäisesti ennen pääsykoetta, m***a kokeessa pystyin keskittymään, kun ajatukset pystyi keskittämään tiettyihin asioihin.
Oikeustieteellisen jälkeen en hakenut alan töitä edes vuotta. Hain seuraavana vuonna kauppakorkeaan, vaikka olin lukion jälkeen ajatellut, että se olisi vihonviimeinen paikka, mihin hakisin. Tällä kertaa en uskaltanut edes ensin kertoa asiasta kenellekään. Häpesin asiaa, m***a en tiennyt, mitä muuta tehdä. Pääsin sisään, vaikka meinasin kuolla janoon ja ajatukset olivat puuroa, koska kukaan ei ollut kertonut, että pääsykokeessa ei saanut olla edes vesipulloa ja en ollut pitänyt mahdollisena, ettei sitä saisi olla. Koulussa valitsin sitten maisterivaiheessa järkevimmän tuntuisen erikoistumisalan eli taloushallinnon, en eniten kiinnostavaa eli logistiikkaa.
Valmistumisen jälkeen sama laulu toistui. Suoritin asianajajatutkinnon. Löysin juuri käytännön vaiheen opettajien palautteet. Painotettiin hyviä vuorovaikutustaitoja. Itse muistan parhaiten sen, että oli hauskaa väitellä toisten kanssa. Sitä harvoin pääsee tekemään. Sai kerrankin oikein luvan kanssa perata muiden argumentteja osiin. En päässyt työhaastatteluihin. Minulla ei ollut taaskaan suosittelijaa, koska en tunne ihmisiä. En halunnut/halua keksiä sellaista päästäkseni haastatteluun. Lopulta perustin toiminimen ja olen opetellut asioita itse. Olen kitkutellut. Ainoa muun kuin opiskelun/koulutuksen yhteydessä tapaamani juristi hoki, että kyllähän sinä tiedät, millaista se on, kun on koko ajan kiire. En tiedä. Muutama vuosi sitten hakeuduin terveyskeskuksen kautta itse terapiaan pariksi vuodeksi. Minulla oli kova kiire päästä terapiaan, joten en miettinyt ehkä asiaa niin paljon kuin olisi pitänyt. Yksi terapeutin ehdotuksista oli, että mene uudestaan opiskelemaan, koska ihmiset klikkiytyvät opiskelujen alussa ja siten saa ystäviä. Kun ehdotin opiskelua sairaanhoitajaksi, hän totesi, ettei sinusta sellaiseksi ole. Hän sitten ehdotti opiskelua sosionomiksi. Opiskelinkin suunnilleen puolet sosionomin tutkinnosta, m***a totesin, että ammattikorkeakoulu tuntui opiskelupaikkana mahdottomalta. En osannut olla oikeanlainen ja ajatella oikealla tavalla. Siellä se tuntui olevan tärkeää. Tuntui, että ihmisiä muokattiin tietynlaisiksi. Klikkiytyminenkään ei onnistunut.
En ole koskaan osannut pelata yhteiskunnan pelejä, eikä enää oikein kiinnostakaan. En ymmärrä esim. valehtelua tai itsensä blingaamista tai hypettämistä. Ihmiset ovat sisimmältään, mitä ovat. Mikään kuorrutus ei muuta ketään toiseksi.
Häpeä on saanut minut lähinnä olemaan hiljaa ja mahdollisimman näkymätön. Silloin ihmiset monesti täyttävät aukot omilla kuvitelmillaan. Tai olen avautunut ja kertonut asioita tosi avoimesti. Luin kirjastossa jostain aihepiirin lehdestä, että tämä on tyypillistä emotionaalisesti keskenkasvuisten vanhempien lapsille. Ei ole mitään rajoja, koska vanhempi ei ole kunnioittanut niitä. Tärkeä virstanpylväs on ollut se, että olen oppinut viime vuosina hiukan kuuntelemaan itseäni ja omaa intuitiotani ja asettamaan rajoja. Ennen vain yritin suojata itseni paniikissa toisilta ihmisiltä, jotka koin uhaksi. Olen tosin myös vetänyt puoleeni ihmisiä, joilta pitikin suojautua. Ehkä teen niin vieläkin, m***a toisin tuloksin. En enää mene niin helposti paniikkiin. Tie on ollut pitkä.
