13/10/2013
Tänään HS: antoi muotoiluasiantuntija Kaj Kalinille taikasauvan. Ja nyt oli ”hispterisukupolven” pilkan vuoro. Kaj Kalin, jonka terävää ajatuksenjuoksua tunnustan ajoittain kunnioittavani on pilkannut intohimoisesti mm. Marimekkoa, Artekia, Fiskarsia, Helsinki Design Capital 2012 –teemavuotta.
Kalin on julistanut tuomionsa retrolle, designille, useille kollegoilleen, erilaisille inhoamilleen tahoille ja usein Designmuseon sisällölle.
Kaj Kalin työskenteli Taideteollisuusmuseon (nyk. Designmuseo) yli-intendenttinä 1980-1998. Valtakaudellaan Kalin syleili intohimoisesti designia ja maamme designyrityksiä. Hän kehui vuolaasti suomalaista muotoilua, tekijöitä ja Designmuseota.
Kalin toimi johtavana ”messangerina” Designmuseossa lähes kahden kymmenen vuoden ajan. Muistan, kuinka tämä omaperäinen tyylitaituri hurmasi yleisönsä 1980-luvun alusta aina 90-luvun puoliväliin saakka ammattitaidollaan ja arvokkuudellaan, unohtamatta objektiivista kritiikkiä käsiteltävää aihetta kohtaan.
Samaan aikaan ”hipsterisukupolvi” vasta syntyi. Kirjaimellisesti. Taapersi pamperseissa, katsoi pikkukakkosta, opiskeli ala-asteella, kouluttautui graafisen suunnittelun ammattilaiseksi kasvaen messiaallisin mittoihin.
Tänään kaikki on so what?
Väitän, että design ei ole kuollut meissä. Sille on vain käynyt samalla tavalla kuin suomalaisille marjoille metsissä. Mädäntyvät, koska ulkomaalaisia ammattilaisia ei ole lennätetty apuun. Tärkeä arkinen työ ei kelpaa enää kenellekään. Kaupungilla pörrää enemmän designereita, luovia johtajia ja alan perstuntuma guruja kun koskaan aikaisemmin koko suomalaisen designhistorian aikana.
En ole salaliittoteorioihin taipuvainen. Uskon kuitenkin, että mölyhakuisella etelän-medialla, keski-ikäisen designsukupolven kitkeryydellä ja punavuoren baarien alkoholilla on roolinsa tässä rappion sopassa.
Joku saa yleisöä ”älyllisestä läpästä”, toinen ”asiantuntijuudesta” . Yksi kärsii kotona myötähäpeästä. Loput seuraavat sokeina sokeiden oppaina. Minne vielä tuntemattoman uuden bossen messiaalliset piikit osuvat seuraavan kerran? Krapula tulee pelkästä ajattelemisesta. Paha olo tuottaa pahaa oloa.
Suhtaudun epäillen tuottamaamme mölyn merkitykseen. Jonain päivänä uusi ”kosketusnäyttösukupolvi” opiskelee designin salatiedettä. Silloin näiltä nuorilta kusipäiltä kysytään: ”Listaa 10 tärkeintä 2030- vuoden designikonia.” Mitä tyypit silloin tekevät?
Veikkaan, että museoiden coctail -kutsuilla käy kuhina. Jengi vaeltaa designmuseoihin kuin Stockmannin Hulluille Päiville. Kaikki haluavat nähdä vilauksen kuolevasta designkulttuurista: Artekin tuoleista, Fiskarsin saksista ja Marimekon (kopiovapaista) puuvillakankaista.
Käteen tarttuu varmasti museon oheismateriaalin sijaan Kaj Kalinin ikoniteokseksi (vuonna 1994) kirjoittama ”Veressä” –kirja. Kalin maalailee kirjassaan hetkiä rakkaudesta, elämästä, sairastumisesta ja kuolemasta viestittäen melko todennäköisesti kahden miehen välisen rakkaustarinan.
M***a kuka tässä lopulta kenenkin häntää heiluttaa?
Designikoniksi ei synnytä mölyämällä. Taide syntyy todennäköisemmin rakkaudesta, ulkopuolisuuden tunteesta ja vallitsevaa järjestelmää (ehkä salaa) kritisoivasta propagandasta. Sairastumisesta. Kuolemasta. Ikoni syntyy vision, usein epäonnistumisen ja ainutkertaisen osaamisen yhdistelmästä.
Mölyllä on kuitenkin yksi tärkeä tehtävä. Se luo meille toivoa.
Johannes Ekholmin haastatteludokumentti Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat on tapaus. Tätä on odotettu. Muotoilukenttä on saanut oman sukupolvi. . . Ai niin, minkähän? Karsitussa "paperimuodossa" julkaistu yyberläppä venyy yli 300 sivuun, kahden euron kappalehintaan.
